Tää on ollu ehkä paskin viikonloppu tähän mennes. Ei oo ollu oikeen mitään tekemistä. Oon vaan nukkunu enkä tehny mitään. Eilen mun piti siivoo mut en jaksanu eikä oikeen inspiroi tänäänkään.
Oon nyt ollu tääl koht kaks kuukautta ja enää alle kaks kuukautta ku tuun käymään Suomes. Mä oon ihan hirveen riippuvainen ollu aina mun perheestä ja kavereista, etenkin äitistä. Ikävä alkaa olee jo aika suuri, varsinki ku oon yrittäny sivuuttaa kaikki ikävään liittyvät asiat siitä päivästä lähtien kun tiesin että tänne lähen tähän päiväänkin asti. En ees halunnu "hyvästellä" äitii mitenkää draamattisesti :D Sanoin sille jo monta viikkoo aikasemmin, niinku kaikille kavereillekki et "ei sit mitään itkuhyvästejä :D" Kentällekki mut vei isi. Eka viikko oli kaikist vaikein ku oikeesti tajus kuin pitkällä on, äitin kaa en halunnu ees puhuu puhelimes ettei tulis pahamieli.
Mut ikäväänki tottuu. Sitä paitsi mul on tääl koko ajan niin paljon kaikkee menoo ettei sitä ees oikeen kerkee miettimään. Vaan välillä sillon ku ei oo mitään tekemistä. Vajaa neljä kuukautta ei oo ajallisesti mikään hirveen pitkä aika. Mut mun mielestä noinkin lyhyessä ajassa kerkee tapahtuu tosi paljon asioita. Siks oliki vähän pelottavaa jättää kaikki Suomeen ja lähtee yksin tänne. Tää nyt saattaa kuulostaa vitun tyhmältä, kuulostaa munki mielestä mut oon silti tota mieltä. Onneks tässä nykymaailmassa on niin helppo pitää yhteyttä kun on keksitty kaikenmaailman skypet, facebookit yms.
Oon silti tosi ylpee ittestäni et lähin tänne ja päätin käyttää tälläsen tilaisuuden jota ei moni saa. En oo nyt ihan sata varma et kenelle kavereista kerroin ekana et oon ehkä lähössä tänne. Mut kukaan ei meinannu uskoo. Kaikki luuli enemmänki et höpöttelen jotain omiani tai heitän läppää.
Ajattelin vaa et ihan sama tuleeks tääl olee kivaa vai hirveetä, niin katuisin kuitenki myöhemmin jos en lähtis. Oon niin ilonen et kaikki tääl on menny niiiiin hyvin tähän mennessä. Mul ei oo oikeestaan ollu yhtäkään (ees pientä) ongelmaa tai vastoinkäymistä. Tää perhe mis asun oli mulle jo ennestään ku toinen perhe, saan elää aika vapaasti, mul ei oo oikeen mitään sääntöjä. Kaveritki on tervetulleit käymään, niinku esim. Linda kävi.
Yks parhaista jutuista on myös se et oon vihdoinki saanu vähän aikaa itelleni. Suomes oon aina koko ajan menossa, viime kesänki kerkesin just ja just nukkuu, jos ees sitäkään ja sit taas mentiin. Ihan yksin vietettyi tuntei ei kauheesti kertyny. Vaikka siis oonki tosi riippuvainen perheestä ja kavereista, niinkuin jo kerroinki, nii mussakin asuu sellanen pieni erakko. Mulla on vähän sellanen viha-rakkaus suhde yksin olemiseen. Toisaalta rakastan olla yksin, kun kukaan ei vaadi yhtään mitään. Kun sit toisinaan ahdistun jos tiiän et joudun olee päivänki yksin, saatan pyöritellä peukaloita kotona enkä pysty keskittyy mihinkään. Aika ristiriitasta :D
Samalla tää kokemus toivottavasti ehkä kasvattaa mua vähän ihmisenä, monella tapaa. Oon siis tosi sosiaalinen ihminen ollu aina mut siihenki liittyy yks kääntöpuoli. Vihaan nimittäin tietynlaisia sosiaalisia tilanteita tosi paljon ja oon aika nössö. Nimittäin jos mun pitää hoitaa jotain vähän "virallisempaa" yksin. Hyvä esimerkki et en oo koskaan varannu ite lääkäriaikaa tai ollu yksin lääkärissä :D Tai jos mun pitää soittaa jonnekkin, pizzan tilaaminenki on yks hirveimmistä jutuista mitä tiiän. En vois koskaan kuvitella mennä yksin ostamaan vaik puhelinliittymää tai salikorttia. Oli jo tosi iso askel et uskalsin lentää tänne yksin.
Tää oli nyt vähän tällänen höpöttely postaus mis ei oo päätä eikä häntää, toivottavasti joku saa jotain selvää. Nyt mun on pakko ottaa itteeni niskasta kii ja alkaa vähän siivoilee tai täst ei tuu muuten yhtään mitään. Mut palailen alkavalla viikolla!
xoxo, Tekla
 |
| Loppuun vielä kuva mun maailman ihanimmasta äitistä ja veljestä, anteeks mun ja veljeni erittäin tyhmät ilmeet :D love you <3 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti